Talouden Aikakausi

Perustuu Paul Schaferin kirjaan Revolution or Renaissance ja sen ajatusvirikkeisiin.

(P.Malaska)

Talouden Aikakausi

(n. 1800-2000)

Tulostase ajalta: AD 1776, jolloin Adam Smithin kirja An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations ilmestyi, nykyajan pulmatilanteeseen AD 2009.

Tulostasetta koottaessa nousee esille kaksi toisilleen vastakkaista asiaa jotka yhdessä määrittävät taseen loppusaldon.

Ensiksi, tosiasiaksi taseen toiselle puolelle voidaan kirjata, että kahden vuosisadan aikana on talouden aikakaudeksi luonnehdittavissa oleva aika tuonut muoassaan suunnattoman määrän hyödyllisiä asioita useimmille ihmisille sekä kansakunnille eri puolilla maailmaa ja ihmiskunnalle kokonaisuutena.

Siitä ovat osoituksena, että tuotannon määrät, tuottavuudet, tuotantokapasiteetit, vauraus ja elintaso ovat lisääntyneet merkittävästi, erityisesti kun niitä verrataan siihen mitä ne olivat 1700-luvun lopulla, jolloin Talouden Aikakausi ideologisesti katsoen alkoi. Se on tuonut mukanaan merkittäviä parannuksia elämän laatuun monilla rintamilla kuten sosiaalisessa ja poliittisessa käytännössä, koulutuksessa, taiteitten piirissä, tieteissä, taloudessa, rahajärjestelmässä, kaupankäynnissä ja teknologiassa.Vaikka tämä pitääkin paikkansa paljon enemmän globaalin Pohjoisen kannalta kuin globaalissa Etelässä, niin molemmissa ihmiset ja kansakunnat ovat hyötyneet.

Tällöin on kuitenkin otettava huomioon myös se, että maiden, kansakuntien ja ihmisten välillä vallitsee edelleen tulojen, vaurauden, voimavarojen ja mahdollisuuksien varsin epätasainen jakautuminen, mikä tekee talouden aikakauden postiivisista vaikutuksista huolimatta haasteelliseksi tai ongelmalliseksi puhua koko ihmiskunnan positiivisesta kehityksestä talouden aikakauden saavutuksena.

Toiseksi, taseen toiselle puolelle on yhtä kiistattomana tosiasiana kirjattava edelliselle jopa vastakkainen tosiasia, jonka talouden aikakausi on tuottanut.

Hyötyä tuottavan toimintansa ohessa talouden aikakausi on samalla tuottanut ihmiskuntaa ja luontoa kokonaisuutena koskettavan planetaarisen pulmatilanteen. Pulmatilanne on epäilemättä syntynyt juuri talouden mekanismien toiminnasta, se ei ole ihmisistä riippumaton jumalan tai luonnon moka. Eikä ole vaikeaa nähdä, että mikäli talouden aikakauden hegemonia jatkuu entisenlaisena, siihen sisään rakennetut katastrofaaliset riskit ja yhä vakavammmat vauriot luonnolle ja ihmisten hyvinvoinnille myös kasvavat samalla.

Materiaalista tuotantoa ja kulutusta tulee lisää jatkuvasti siinä määrin, että se ylittää luonnon käytettävissä olevan määrän ja sen saateiden vastaanottokyvyn ja luonto joutuu muuttamaan peruuttamatomasti rakenteitaan ja toimintaansa ihmiselle epäedullisella tavalla.

Ei niin, etteikö ainetta ja energiaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta elollisen luonnon muuttuminen voi tehdä maapallosta ihmiselle mahdottoman paikan jatkaa lajikohtaista lajikohtaista olemassaoloaan ja eämää tällä planeetalla. On myös vaikeaa kuvitella, että tekniikalla voitaisiin ratkaista tämä ihmisen olemassaolon ehtojen muuttumiseen sisältyvä eksistenssiongelma.

--------------

Ihmiset eivät tiedä, ettei aine lopu, eikä energia, eikä aika, eikä informaatio,

sillä maailmankaikkeus on jokainen näistä, kokonaan ja loputtomasti, kaikki yhdessä ja erikseenkin, niinkuin maisema tarkasteltuna eri suunnista.

Maailmalla ei ole olemassaolon ongelmia.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö ihmiselläkään lajina olisi.

Jos ajattelee, että maa on vain suuri ainekasa, voi hyvin suositella: kääntäkää pinta nurin parinkin mailin syvyydeltä, niin jo on ainetta ja energiaa.

Mutta jos kokee, että maa on itsessään elävä olento,

tämä suositus on kuin kehotus nylkeä elävältä.

Tavoilla, joilla voimme käyttää luontoa hyväksi, on eroa,

vaikka joidenkin mielestä ainoa merkitsevä ero on siinä kenen hyväksi nahka parkitaan.

(Pentti Malaska, Avoimet ja sumeat systeemit. W&G 1979)

-------------------------

Epäkohtien voimistuminen rikkaiden ja köyhien ihmisten ja rikkaiden ja köyhien kansakuntien välillä on taloudellisen aikakauden ideologian mukaisesti todennäköistä ja se ilmenee tulojen, vaurauden ja voimavarojen epätasaisuuden lisääntymisenä. Tilanteen huononeminen väestönkasvun jatkuessa voi johtaa hallitsemattomiin vaikeuksiin ja maailmanlaajuisiin yhteiskunnallisiin häiriöihin ja vastakkainasetteluihin sitä enemmän mitä niukemmiksi luonnonvarat tulevat ja mitä enemmän ympäristöongelmat ja vallassaolevan eliitin kansalaisille asettamat riskit tulevat osaksi arkielämää ja yhteistoiminnan ehtoja.

Talouden aikakauden elvyttäminen siten, että se tulisi kykeneväksi ratkaisemaan nämä ongelmat, ei ole rationaalisesti perusteltavissa. Siihen ei ole olemassa moraalisesti hyväksyttäviä keinoja, siitä yksinkertaisesta syystä, että nämä vaarat, riskit ja epäsuhteet ovat sisäänrakennettuja välttämättömyyksiä talouden aikakaudelle ominaisen eliitin ideologian menestymiselle. Talouden aikakauden ideologiaan pätee sama mikä jokaiseen muuhunkin ideologiaan: sillä on elinkaarensa ja sen romahtamisen syyt ovat aina endogeenisiä, sisäsyntyisiä, eräänlaista ideologista ahneutta. Elvyttämisen sijasta vallitseva ideologia tarvitsee eutanaasiaa, jotta voidaan tehdä tilaa paremmalle ideologialle.

Edellä mainitut vallitsevan ideologian suuret ja kohtalokkaat riskit ja vaarat eivät olleet nähtävissä tai koettavissa silloin kun aikakausi alkoi muotoutua 1700-luvun lopulla tai kun se kehittyi seuraavina parina vuosisatana. Ideologian hyvät puolet, jotka mainittiin edellä, ilmenivät ensin ja huonot puolet vasta myöhemmin kun olivat riittävästi kumuloituneet. Maailman väestömäärä oli pari sataa vuotta sitten ja kauan sen jälkeenkin oleellisesti pienempi kun tänä päivänä, ja tulojen, varallisuuden ja voimavarojen epäsuhdat eivät ole aiemmin olleet niin elämää ja olemassaoloa uhkaavia ja päätöksiä rajoittavia ja ehdollistavia kuin tänään. Luonnonvarojen riittämättömyyden ongelma yhdessä maassa on voitu rationaalisesti (tai väkivalloin) ratkaista tuomalla niitä muualta eli kansainvälisen vaihdannan kautta. Nykyisin se ei suhteellisesti ottaen ole enää samassa määrin mahdollista ja tulevaisuudessa vieläkin vähäisemmässä määrin.

Kansantalouksien toisilleen tarjoamien komparatiivisten etujen talousoppi loi perustan menestykselliselle kansainväliselle vaihdannalle, mikä on ollut tärkeä tekijä kansojen vaurastumisessa. Komparatiiviset edut eivät enää ole kansantalouksien hallinnassa vaan ovat muuttuneet luonteeltaan dynaamisiksi ja yrityskohtaisiksi, jossa muutoksessa valtioiden neuvotteluaseman tilalle on tullut yritysten väliset neuvottelut ja valtioiden kilpailu yritysten sijoittumisista.. Mikätahansa yrityksen kilpailuun vaikuttava voimavara, kuten ihmisten osaaminen, riskien siirto pois omista vastuista, edullisesti saatavissa oleva rahapääoma, pörssitulot, veroetu tai työvoimakustannusten säästö ja innovaatio-oikeudet, kuuluu komparatiivisten etujen dynamiikan piiriin. Dynamiikka tarkoittaa sitä, että yrityksen hallinnassa kulloinkin oleva komparatiivinen kilpailuetu siirtyy ajan mukana paikasta toiseen, teknologiasta toisen ja alalta toiselle. Siirtyminen tapahtuu sitä herkemmin mitä enemmän liiketoiminnan harjoittaminen vapautuu maakohtaisista reunaehdoista ja mitä enemän liiketoiminnan ehdot tulevat yhteneväisiksi koko maailmassa tai mitä enemmän valtiot (poliittinen eliitti) kilpailevat keskenään yritysten sijoittumisesta ja sen kautta kansantalouden piiriin saatavissa olevista tuloista, ja se riippuu myös ostokykyisen kysynnän ajallisesta kehityksestä eri puolilla, uusien innovaatioiden kaupallistamisesta ja markkinoinnista. Talouden aikakauden riskien ja vaarojen tunnistaminen ja vastuiden kohdentaminen aiheuttajaperiaatteella olisi yhtä välttämätöntä kuin sen positiivisten saavutustenkin kohdentaminen. Aikakaudelle ominainen todellinen menetteytapa vastuukysymyksissä on kuitenkin täysin erilainen kuin hyötyjen kanssa noudatettu. Yritysten suosimaa menettelytapaa - myös riskien ollessa kyseessä - sanotaaan ulkostamiseksi.

Ympäristökriisi ja talouden aikakausi ovat kietoutuneet toisiinsa. Edellinen on talouden aikakauden materiaalinen seuraus, mutta samalla ympäristökriisin syveneminen jopa luo uutta potentiaalia talouden aikakauden jatkumiselle ja siis myös ongelmien kasautumiselle yhä suuremmiksi. Talouden aikakausi on omistautunut tuotteiden ja palvelujen tuottamiselle, jakelulle ja kuluttamiselle eikä pitämään huolta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Tämä merkitsee, että mitä enemmän taloudellista kasvua sitä enemmän materian lisäkulutusta ja luonnontilaisen todellisuuden katoamista, ja mitä enemmän luontoa kulutetaan ja muutetaan jätteiksi, sitä enemmän luonnon monimuotoisuudesta ja planeetan kantokyvystä uhrataan teollisen monokulttuurin ”alttarilla” hyvinvointihymnejä laulaen. Ja sitä vähemmän on tulevien sukupolven käytössä kaikkea sitä, mitä itse pidämme oman hyvinvointimme välttämättömänä edellytyksenä. Tämän tapahtuman vauhti on ollut kiihtyvää ja vauhdin kiihtymistä ja pysyvyyttä pidetään poliittisesti ja talouden piirissä tavoiteltavana.

Talouden aikakausi määrittää kestävän kasvun mahdollisimman suureksi kasvuvauhdiksi. Tutkimusten mukaan, joita mm. Tulevaisuuden tutkimuskeskus on tehnyt, taloudellisesta kasvusta teollisuusmaissa vain noin puolet on sellaista, jota voidan pitää kestävänä talouskasvuna. Toinen puoli tapahtuu ympäristön laadun, luonnon monimuotoisuuden ja ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Kun talous kasvaa niin myös nämä epäkohdat kasvavat ja kasautuvat. Väkirikkaat köyhät maat, mm. ns. BRIC –maat, ovat teollisuusmaita paljonkin huonommassa tilanteessa kestävän talouskasvun suhteen. Kuluttajien aineelliset hyvinvointitarpeet ovat luontaisesti rajalliset, mutta puhe inhimillisen kehityksen aidoista tarpeista on kauan sitten korvattu kaupallistettavissa olevilla kulutushaluilla, joilla ei ole mitään rajoja. Se toimii myös uusien ”kuluttajamaiden” mallina. Tämä ideologinen asenne on eräs syy siihen, että talouden aikakausi ei jatkuessaankaan kykene talouden nykyisillä opeilla ja keinoilla ratkaisemaan ympäristökriisiksi kutsuttua ongelmaa.

Vaikka talouden aikakausi jatkuisikin, niin se ei myöskään poista sitä vaaraa, että hyvinvointikuilu köyhien ja rikkaiden ihmisten ja kansakuntien välillä kasvaa. Tulot, vauraus ja voimavarat keskittyvät jo nyt – talouden aikakauden arvojen ja mekanismien mukaisesti - yhä harvemmille, kuten myös valta, joka pyrkii oikeuttamaan eriarvoisuuden kaikkien hyvänä, parhaana mahdollisena maailmana. Globalisaatio, kaupallisuus, kapitalismi ja markkinoiden vapauttaminen ilman vastuuta voimistavat tätä trendiä. Poliittiset keinot tasoittaa epäkohtia uudelleenjaon tai kehitysavun kautta ovat kapitalismin ohjastamalle aikakaudelle mahdotonta ja vastenmielistä ja vain syvien erimielisyyksien kautta saavutettavissa oleva tahtotila. Poliittinen päätökenteko ei voi normaalioloissa viedä läpi toimenpiteitä, jotka ovat ristiriidassa yritysten kanattavuus- ja kilpailukyky vaatimusten ja niiden johtajien ahneus- ja ansaintamekanismien kanssa.

Lyhyesti karrikoiden voidaan sanoa, että talouden aikakaudella talous ohjastaa kehityksen vankkureita, politiikka tuuppaa niitä takaa, ja kulttuuri istuu ja syö kuormasta.

Kultturin aikakausi

(2007- )

Talous on kuitenkin käsitettävissä erääksi kapeaksi välttämättömäksi vaikkei yksinään riittäväksi osa-alueeksi ihmisten koko todellisuudessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Schaferin teesi on, että talouden aikauden hegemonian jälkeen kehitys muuttuu kulttuurin aikauden kehitykseksi mikäli suostuisan kehityksen jatkumista pidetään tavoitteena.

Talouden aikakauden kapea-alaisesta hegemoniasta ja ideologiasta voi olla seurauksena yhteiskuntahäiriöitä, väkivaltaa, terrorismia, konflikteja ja valtioiden sisäisiä ja niiden välisiä vastakkainasetteluja, jotka ovat ratkaistavissa vain kulttuurin laaja-alaisemmassa viitekehyksessä. Niihin ei ole olemassa ratkaisuja, jotka voitaisiin tuottaa vain talouden piirissä ja talouden aikakauden ideologian mukaan.

Ei ole olemassa yritysvoittoja tai pörssioptioita, kilpailua, markkinoita, tuotteita, tuotantoa tai kulutusta, jotka voisivat yhdessä tai erikseen vastata sosiaalisen ja sivistyksellisen hyvinvoinnin vastaamatta jääneisiin haasteisiin tavalla jossa ihmisellä on väliä. Vaarana sen sijaan on, että talouden aikakauden jatkuminen johtaa myös talouden keinoin saavutettavan aineellisen hyvinvoinnin yhä vakavampiin puutteisiin ja häiriöihin ja epätasapainoon. Suurista saavutuksistaan huolimatta talouden aikakauden hegemonian jatkuminen muodostuu kapea-alaisuudessaan inhimillisen kehityksen ja kulttuurin jarruksi.

Monet uskovat että teknologia tulee ratkaisemaan omalla sokealla evoluutiollaan kaikki nämä ristiriidat ja että ratkaisut ovat jo näköpiirissä. Sitä tukee se, että tieteellisen tiedon kehitys viime vuosikymmeninä on ollut vallankuomouksellista luovuudessaan ja se on tuottanut ennenkokemattoman määrän uutta ja parempaa teknologiaa talouden aikakauden käyttöön. Tietotekniikka, bioteknologiat, DNA-teknologiat, nanoteknologiat, lääketieteelliset innovaatiot ja monet muut uudet tiedonalat ja teknologiat ovat syntyneet tai päässeet vauhtiin aivan äskettäin. Lyhyessä ajassa on siirrytty makrotieteistä mikro- , nano- ja kvanttitieteisiin ja vastaavasti uusiin teknologoihin. Tämä todistaa siitä, että talouden aikakaudella on potentiaalia jatkua edelleen – monin ihmeellisin ja hyödyllisin saavutuksin - enemmän kuin siitä, että vastaamatta jääneisiin kestävän kehityksen ja inhimillisen hyvinvoinnin haasteisiin oltaisiin vastaamassa. Tekniikan sokeasta evoluutiosta on siirryttävä tekniikan valikoivaan kehittämiseen kestävän kehityksen tavoitteiden ja arvojen mukaisesti.

Joidenkin mielestä talouden aikakauden hegemonista toimintaa ja siihen nojaavaa yhteiskunnallista rationaliteettia voidaan elvyttää siten, että näin uudistettuna talouden aikakausi voi säilyä kulttuurin yleisenä ideologiana ja jatkua hegemonisena rationaalisuuden ja moraalin muotona paremmin kuin mikään muu ajateltavissa oleva edistyksen ideaali. Talouden toimintaa ja edellytyksiä on sinänsä välttämätöntä myös uusia talouden omista lähtökohdista käsin jälkiteollisen palveluyhteiskunnan tuotantoa ja kulutusta ajatellen. Talouden parannuksilla ei kuitenkaan voida saada otetta planetaarisen ja globaalin tulevaisuuden horisontissa häämöttävistä vakavista tehtävistä.Talouden aikakausi perustuu sellaisiin talousteoreettisiin, historiallisiin, käytännöllisiin ja ideologisiin sitoumuksiin, jotka nyt jo jarruttavat näihin haasteisiin vastaamista enemmän kuin edistävät sitä. Päästökauppa on osoittumassa eräksi varoittavaksi esimerkiksi. Talous voi ottaa asian käsiteltäväksi vain jonakin eksternaalisesti taloudelle kuulumavana asiana, jos ongelmalle voidaan asettaa hinta ja jos voidan valvoa sen korruptoitumatonta toteuttamista. Ja sillonkaan talouden mielenkiinto ei ole ongelman ratkaisussa sinänsä vaan hinnoittelun avulla saatavissa olevista mahdollisimman suurista tuloista. Ihmisen ja luonnon välinen suhde – jonakin muuna kuin jollakin tavalla hinnoiteltuna resurssina - ei ole enää taloutta eikä sen menetelmin yksin käsiteltävissä. Tämän suhteen säilyttäminen hyvänä myös luonnon elinvoimaisuuden kannalta on eräs talouden aikakaudelta ymmärtämättä jäävistä keskeisistä haasteista.

Talouden aikakauden mahdolliset parannukset eivät myöskään kykene sulkemaan rikkaiden ja köyhien ihmisten ja maiden välistä kuilua hyvinvoinnissa eivätkä estämään uusien erojen syntymistä vaikka talouskasvu jatkuisikin. Ei ole olemassa hintaa, jolla yritykset ja johtajat voisivat ansaita lisää kuilua supistamalla. Markkinatalouden ideaali, joka sai alkunsa Adam Smithin sosiaalisena innovationa tarkoittaa sitoutumista kansakuntien vaurauden luomiseen , mutta se on talouden aikakaudella muuttunut sitoutumiseksi yksityiseksi rikastumiseksi ja vaurauden kasautumiseen rikkaimpien ihmisten ja maiden hyväksi. Tämä on ollut silminpistävää juuri viimeisten vuosikymmenten aikana. Pareton laki tulojen jakautumisesta sanoo, että taloudessa on sisäänrakennettuna pyrkimys tuloerojen, vaurauden ja voimavarojen epätasaisuuden kasvattamiseen enemmin kuin niitten tasaamiseen, mikä merkitsee, että hyvinvoinnin kannalta tilanne tulee menemään huonompaan eikä parempaan suuntaan talouden aikakauden jatkuessa.

Ellei tätä haluta, tarvitaan toisenlainen ajattelutapa ja käytäntö ja erilainen maailman järjestelmä, jossa tuloerojen, vaurauden ja voimavarojen tasaamiselle ja ihmisen ja luonnon suhteen terveelle kehittämiselle annetaan suurempi paino kuin mihin talouden aikakausi voi sitoumuksiltaan yltää. Se ei ole sillon enää talouden aikautta, vaan laaja-alaisempaa inhimillisen henkisen edistyksen ja kulttuurin aikakautta. Talouden rationaliteettiin ja sen moraalisiin sitoumuksiin pitäytyvä ideologia ei voi muuntautua harmooniseen ja tasapainoiseen suhteeseen muiden todellisuuden osien (sosiaalis-poliittinen järjestys ja kulttuurijärjestys) ja toiminnan kanssa menettämättä hegemoonista asemaansa yhteiskunnallisen todellisuuden määrittäjänä. Talouden aikausi ei myöskään pysty käsittelemään maailmanyhteisön ylijäämäongelmia, tasapainottomuuksia tai puutteita, koska se kohdistaa huomion vain oman ideologiansa keinoihin – tuottaminen, jakelu, kuluttaminen, voitto, tuote, markkinat – eikä päämääriin kuten terve ympäristö, ihmiset, inhimillinen hyvinvointi, kestävä kehitys, toimivat kaupungit, maat, yhteiskunnat ja onnellisuus. Näiden saavuttaminen edistyy aíneellisen vaurauden myötä, mutta talouskasvu ei ole yksinään riittävä ehto, että näin tapahtuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Talouden aikakauden jatkaminen tulevaisuuteen on potentiaalisesti elämää uhkavaa. Ihmiset eivät tule istumaan tekemättä mitään kun heidän ympäristönsä vahingoittuu, kun niukkenevista resursseista joudutaan maksamaan yhä korkeampia hintoja, kun elintaso laskee ja elämässä yhä negatiivisemmat kokemukset saavat suuremman merkityksen kuin positiiviset. Tällainen on globaalin onnettomuuden skenaario, jonka tarkoitus on toimia ennakkovaroituksena ja synnyttää halua tarpeellisiin ideologisiin ja käytännöllisiin muutoksiin. Tarvittavia muutoksia voidaan luonnehtia globaalin ja planetaarisen ajattelun ja toiminnan renesanssiksi, joka uudistaa tavan tiedostaa ja ymmärtää maailmanyhteisö planetaarisessa kontekstissaan, tavan toimia siinä vastuullisesti, ja arvostaa asioita uudella tavalla, tavalla jossa ihmisellä ja luonnolla todella on väliä. Tämä tapahtuu ymmärtämällä talous osana laajempaa inhimillistä – kulttuurista - kokonaisuutta ja ymmärtämällä kaikkien itsenäisten osatoimintojen harmooninen vuorovaikutus hegemonisen hierarkian mallin sijasta. Uusiin globaalin kulttuurin haasteisiin vastaaminen tarvitsee voimakkaan ja kehittyvän maailman talouden – kestävän kehityksen mukaisen talouden - niin kuin se tarvisee oikeudenmukaisen ja demokraattisen globaalin yhteiskuntajärjetyksenkin ja sen kulttuurisen monimuotoisuuden.