sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2007

Vanhemmat vai poliiisi?

Timo Lahtela

Hyvää loppuvuotta muillekin.

Oheinen teksti Hesarissa teki vaikutuksen .
Toimitus antoi sille nimeksi "Vanhempien kunnioittaminen avain
onnelliseen nuoruuteen". Itse teksti lyhentämättömänä on tässä ;

,,,,,,,,,

Korkeasti koulutettu, tutkijana työskennellyt ystäväni muutti
tyttärensä kanssa Venäjältä Suomeen noin vuosi sitten.
Tyytyväisenä hän kertoili minulle lapsensa elämästä uudessa
kotimaassa: päiväkodista, leikkipuistoista,
terveydenhuollosta, koulun aloittamisesta valmistavalla
luokalla. Kaikkea tätä oli saatavana Venäjälläkin, mutta
täällä äitiä viehätti erityisesti se kunnioitus, jolla
kohdeltiin lasta joka paikassa, ja se, että vanhemmilta
kysyttiin lupaa ja allekirjoitusta pienimmissäkin asioissa.
Eräänä päivänä tämä idyllinen mielikuva romahti.
Kun äiti kielsi tytärtään jostakin, yleensä kiltti lapsi
vastasi: "Äiti, jos sinä lyöt minua, minä soitan poliisille!"
Äiti oli täysin hämmentynyt. "Tyttöseni", hän sopersi, "enhän
minä ole sinua ikinä lyönyt, emmehän koskaan edes riitele. Jos
kiellän sinua jostakin, niin sinun parastasihan minä vain
ajattelen, koska rakastan sinua niin paljon. Mistä olet saanut
päähäsi sellaisen ajatuksen?" Tyttö purskahti itkuun, kesti
aikaa kunnes hän sai sanottua: "Äiti, mutta kun opettaja
meille niin sanoi!" Äiti tuli vieläkin surullisemmaksi, hän
tiesi, että opettaja oli lapselle suuri auktoriteetti, jonka
sanomisia ei ollut tapana kyseenalaistaa. Tällainen Pavlik
Morozov -ajattelu ei kuitenkaan mahtunut hänen päähänsä.
Isästään kannellut poika sopi ideologiseksi esimerkiksi
Stalinille, mutta neuvostoklassikkokirjassa kuvailtu tekonsa
on jo aikoja sitten tuomittu katalana. Entisestä sankarista on
tullut ideologian uhri, joka aivopestynä oli valmis
järjettömiin ja itselleenkin vahingollisiin tekoihin.
"Opetetaanko täällä todellakin näin?" ystäväni kysyi minulta
tyrmistyneenä. Hän oli käynyt tyttärensä kanssa pitkän ja
laatuaan ensimmäisen vakavan keskustelun. Sanottua ei
kuitenkaan sanomattomaksi enää saanut. Eikä entistä ehdotonta
luottamusta äitiin ja opettajaan lapsi enää takaisin saa.
Itse olen miettinyt jo pitkään samaa asiaa. Monet ongelmat,
jota lastensuojeluviranomaiset joutuvat täällä Suomessa
ratkomaan, ovat heidän oman "valistuksensa" aiheuttamia. Eikös
sen sijaan, että koululaisille opetetaan "soittamaan
poliisille", olisi paljon parempaa opettaa heille
vanhempiensa, isovanhempiensa ja muiden aikuisten
kunnioittamista, selittää, että vanhempia on toteltava, vaikka
olisi heidän kanssa eri mieltä, koska yksikään vanhempi ei
toivo lapselleen pahaa (venäläiset oppikirjat aapisista alkaen
ovat näitä ajatuksia täynnä, nykyisissä suomalaisissa
koulukirjoissa ei ole mitään sinne päinkään viittaavaa). Olen
vakuuttunut, että näin olisi vältytty monelta huostaanotolta,
tarjottu monelle teini-ikäiselle onnellisempi nuoruus ja
tuettu aidosti vanhempia heidän kasvatustyössään.
Niitä lapsia, jotka todellakin tarvitsevat
lastensuojeluviranomaisten levittämää propagandaa, on vain
muutama prosentti. Miksi siis evätä muilta lapsilta oikeus
onnelliseen lapsuuteen, luottavaiseen ja kunnioittavaan
suhtautumiseen vanhempiinsa? Eiköhän kasvatustieteeseen päde
sama ajatus kuin lääketieteeseen: se, mikä on sairaalle
lääkettä, on terveelle jopa hengenvaarallista myrkkyä.
Tekisi mieli tietää, harjoitetaanko tällaista "valistusta",
jossa vanhemmat rinnastetaan rosvoihin, namusetiin ja muihin
lasta vaaniviin vaaroihin, vain maahanmuuttajalasten parissa
vai kuuluvatko supisuomalaisetkin lapset sen piiriin?

Mirja Kemppinen


PS

Tämä lyhentämätön kirjoitus julkaistaan kirjoittajan luvalla.
Timo on palannut listalle tauolta.

Matti